Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

The Dog, 1854

 

Newfoundlandinkoira on suurikokoinen spanieli. Nöffi on kotoisin saarelta, jonka nimeä hän kantaa; mutta hänen historia on häpeällinen omistajille niin arvokkaasta eläimestä. St. Johnin, Newfoundlandin, alempien työllisyysluokkien asukkaille on jaettu tehtäväksi puiden kaataminen ja vetäminen ja muiden kauppatuotteiden kuljettaminen talvella ja kalastaminen kesällä. Kärryt joita käytetään talvityössä, vetävät nämä koirat jotka lähes poikkeuksetta pakotetaan ja ärsytetään yli niiden vahvuuden ja ruokitaan vain riittämättömällä määrällä mädäntynyttä suola-kalaa. Suurin osa niistä on loppuunkulunut ja kuollut ennen talven päättymistä ja kun kesä koittaa ja kalastuskausi alkaa, monet niistä ovat hylättyjä ja ne hakevat seuralaisen, vaanien saalista viereiseltä laumalta tai kärsivät nälkää.

Mr. MacGregor kuitenkin toteaa, että ”Lähes kaikissa muissa Amerikan britannialaisissa osissa ne ovat arvokkaita ja hyödyllisiä. Ne ovat erittäin säyseitä ja kuuliaisia isäntiään kohtaa, palvelualttiita kaikissa kalastusmaissa ja pareittain vetävät talven polttoaineet koteihin. Ne ovat uskollisia, hyväluontoisia ja aina ystävällisiä ihmisille. Ne puolustavat isäntäänsä ja isännän omaisuutta ja kuitenkaan äärimmäisessäkin vaarassa, ne eivät jätä isäntiään hetkeksikään. Ne näyttävät vain haluavan tiedekunnan puheen, että niiden hyviä toiveita ja tunteita ymmärretään ja ne pystyvät kouluttautumaan kaikkiin tarkoituksiin, joihin kaikkia muita eri koirarotuja käytetään.” (Historical and Descriptive Sketches of British America, by J. Macgregor).

Asia, jota monet puoltavat on se, että Newfoundlandinkoirat ovat pelottomia vettä kohtaan ja erityisesti nöffit liittyvät ihmisten elämän säilyttämiseen. Tämän työn kirjailija tietää yhden näistä eläimistä joka on pelastanut neljä ihmistä hukkumasta.

Syntyperäinen saksalainen kulki eräänä iltana jalkaisin Hollannin läpi, mukanaan suuri koira. Kävellessään korkeaa pengertä pisin jonka toisella puolella oli tulvapato, hänen jalkansa luiskahti ja hän tipahti veteen, ja kykenemättä uimaan hän meni pian tajuttomaksi. Kun hänen muistikuvansa palasivat, hän löysi itsensä mökistä vastakkaiselta puolelta patoa, talonpoikien ympäröimänä, jotka olivat käyttäneet elvytysmenetelmiä hukkuneeseen ihmiseen. Selostus jonka yksi talonpojista antoi, kun oli palaamassa töistä kotiin, hän havaitsi huomattavan matkan päässä ison koiran vedessä, uiden ja vetäen, ja joskus työntäen jotakin ja hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia kannattamisessa, mutta matkasta huolimatta hänen onnistui pääsemään pienen puron vastakkaiselle puolelle. Kun eläin oli vetänyt mitä hän tähän asti oli kannattanut niin kaukaa vedestä kuin pystyi, talonpoika havaitsi, että se oli miehen ruumis, jonka kasvoja ja käsiä koira uutterasti nuoli. Talonpoika kiirehti padon yli sillalta ja saatuaan apua, ruumis kuljetettiin viereiseen taloon, jossa oikein menetelmin elvyttäen hukkunut mies heräsi eloon. Kaksi erittäin huomattavaa hampaiden muotoista ruhjetta ilmestyi yksi hänen harteilleen ja toinen päähän; siksi oletettiin, että uskollinen peto oli ensin ottanut kiinni isäntänsä hartiasta ja uinut hänen kanssaan tällä tavalla jonkin aikaa, mutta hänen viisautensa oli saanut hänet lopettamaan siitä kiinni pitämisen ja siirtynyt pitämään niskasta kiinni ja näin hänen oli mahdollisuus tukea päätä vedestä ja tällä tavalla kuljettaa mies lähes neljännes maili ennen kuin oli tuonut hänet purolle, jossa penkat olivat matalia ja helppopääsyisiä.

Dr. Beattie selostaa esimerkkiä herrasmiehestä yrittämässä ylittää jäätyneen Dee –joen, lähellä Aberdeenia. Jää väistyi noin joen keskivaiheilla, mutta koska miehellä oli ase kädessään, hän kannattaa itseään asettaen aseen poikittain aukon päälle. Hänen koiransa juoksi naapurikylän, jossa se teki merkitseviä eleitä, koira veti miestä takista ja suostutteli tämän seuraamaan itseään. He saapuivat paikalle juuri ajoissa pelastamaan hukkuvan miehen elämän.

Jalo luonteinen newfoundlandinkoira, Dr. Abel, yhdessä hänen frenologian luennossaan, selostaa ainutlaatuista tapausta. ”Kun tämä koira lähti isäntänsä talosta, hänen kimppuunsa usein hyökkäsi joukko pieniä, äänekkäitä koiria kadulta. Hän yleensä ohitti ne välinpitämättömänä, ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan; mutta yksi pieni piski oli erityisen hankala ja röyhkeytensä kantoi niin pitkälle, että uskalsi purra newfoundlandinkoiraa jalkaan. Tämä oli jossain määrin mielivaltainen loukkaus, kuin mitä newfoundlandinkoira voisi kärsivällisesti kestää, ja välittömästi hän käännähti ympäri, juoksi pahantekijän kiinni ja otti tätä selästä kiinni. Sillä tavalla hän kantoi piskin suussaan laiturille ja pitämällä tätä jonkin aikaa veden yllä, ja laski piskin sinne. Hän ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että syyllistä pitäisi rangaista suuresti. Hän odotti vähän aikaan, kunnes eläin raukka, joka oli tottumaton tuohon elementtiin, ei ollut vain hyvin väsynyt, mutta lähes uppoamaisillaan ja silloin hän sukelsi ja toi piskin turvallisesti maalle.”

”Olisi vaikeaa”, sanoo tri Hancock esseessään, joka käsittelee vaistoja, ” kuvitella muuta rangaistusta, joka olisi epätodennäköisempi tai luonteenomaisempi. Itse asiassa, jos se analysoitaisiin täysin, pitäisi kirjoittaa laaja selostus osoittamalla erilaisia vertailuja, motiiveja ja ystävällisiä tunteita jotka aiheuttavat tämänlaisen tavan toimia.”

Kukaan ei koskaan ole saanut osakseen oikeutetumpaa merkittävyyttä olemassa olevista lupauksista.

Erästä toista tarinaa ei pidä jättää pois tältä jalolta vesikoirarodulta. Alus ajettiin Kentiin, Lyddin rantaan. Aallokko keinutti raivoisasti. Kahdeksan miesraukkaa huusi apua, mutta venettä ei voitu lähettää heidän avukseen. Vihdoin eräs herrasmies tuli rantaan mukanaan newfoundlandinkoira: hän ohjasi eläimen huomion alukselle ja laittoi lyhyen kepin tämän suuhun. Älykäs ja rohkea koira ymmärsi heti tarkoituksen, se juoksi mereen ja taisteli tiensä aaltojen läpi. Koira ei kuitenkaan päässyt tarpeeksi lähelle alusta; mutta miehistö ymmärsi mikä oli tarkoitus ja he laittoivat köyteen toisen palan puuta ja heittivät koiraa sen koiraa kohti. Jalo eläin irrotti omasta puun palastaan ja välittömästi tarttui siihen joka hänelle oli heitetty ja sitten tuskin uskomattomalla määrällä voimaa ja päättävyyttä, - sillä hän uppoutui uudelleen ja uudelleen aaltoihin -, hän veti aluksen aaltojen läpi ja vei sen isännälleen. Huoltoyhteys oli muodostettu ja jokainen aluksella ollut pelastettu.

On kuitenkin mieleenpainuvampi tosiasia kirjoitettu Penny Magazineen. ”Hirveän myrskyn aikana laiva oli iskeytynyt kiveen lähellä rantaa. Haaksirikkoutuneiden ainoa mahdollisuus paeta oli saada köysi maihin, se oli mahdotonta mille tahansa veneelle, koska merenkäynti oli niin kovaa. Aluksella oli kaksi newfoundlandinkoiraa ja bulldoggi. Toinen newfoundlandinkoira heitettiin yli laidan ja köysi heitettiin sen ympärille, se hukkui aaltoihin. Toinen jakoi samanlaisen kohtalon, mutta bulldog taisteli tiensä hirvittävän meren läpi ja saapui turvallisesti rantaan, köydestä ja kaikista koirista tuli miehistön pelastaja.”

Jotkut newfoundlandinkoirat on tuotu Eurooppaan ja niitä on käytetty noutajina. Ne ovat ensisijaisesti hyödyllisen pelottomia käytökseltään, siksi ne läpäisevät paksuimmankin suojan. Ne ovat suhteellisen pieniä, mutta lihaksikkaita, vahvoja ja yleensä mustia. Suurempi muunnos on kasvatettu ja on nyt täysin tunnustettu. Sitä käytetään harvoin työkoirana, paitsi vetokoirana, mutta sitä ihaillaan kunniakkaana ja kauniina, ja väreinä joissa on usein merkit. Ehkä tämä ei ole aivan niin hyväluonteinen ja hallittavissa kuin pienempi muunnos, mutta silti siinä ei ole niin paljon vikaa, että sillä olisi jotain merkitystä.

Tämän kaltainen jalo eläin esiteltiin Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Prinssi Albertin johdosta eläintieteelliselle yhteisölle. Koira koristi kauniisti puutarhoja, mutta hän oli jokseenkin hallitsematon ja oli tehnyt vahinkoa ennen kuin hänet lähetettiin sinne.

Osa Lordi Byronin kauniista muistokirjoituksesta kuolleelle newfoundlandinkoiralleen, päättää tämän kuvauksen tästä eläimestä:

” Raukka koira! Elämäni horjumaton ystävä,

ensimmäinen toivottamassa tervetulleeksi, merkittävin puolustaja;

jonka rehellinen sydän on edelleen isäntänsä oma;

joka työskentelee, taistelee, elää, hengittää ainoastaan hänelle.”

Vapaa suomennos: Ida Aalto, kirjasta The Dog vuodelta 1854

©2018 layout19 - suntuubi.com